Koronakriisin hiljaiset kärsijät

Korona-aikaa on eletty jo useampi viikko. Päättäjillä on yleensä täysi työ milloin minkäkin poliittisen kriisin selättämisessä, milloin sotesotkujen selvittämisessä. Aina on kiire, aina jokin menee eläinasioiden edelle. On ymmärrettävää, että painimme arkisten pulmien parissa ja keskitymme lastensuojelun ongelmiin, työssä jaksamiseen ja yrittäjien vaikeuksiin. Valitettavasti näitä asioita ja muita kiireellisiä, tärkeitä asioita tulee olemaan aina. Näyttää siltä, ettei edes maailmanlaajuinen pandemia ravistele ihmiskuntaa hereille lajisyrjinnän seurannaisvaikutuksiin. Seuratessani poliitikkojen puheita mietin usein ovatko päättäjät unohtaneet täysin sen, että tässäkin maassa asuu enemmän tuotannossa pidettäviä turkiseläimiä, nautoja ja sikoja kuin ihmisiä? Milloin tulee olemaan heidän vuoronsa?

Jos muista eläimistä uutisoidaankin, se tehdään täysin ihmis- ja talouskeskeisesti. ”Tilat ovat vaikeuksissa”, kirjoitetaan. Entäpä häkeissä odottavat eläimet? Entä ne, jotka joutuvat jumiin rajalle? Tuotannossa pidettäville eläimille voidaan käytännössä tehdä mitä tahansa: tunkeutua luvatta kehoon, kasvattaa onnettomissa olosuhteissa, tehdä abortteja, poistaa kehonosia, polttaa kasoissa, pitää nälässä – ja kaiken tämän me annamme tapahtua myös normaaliolosuhteissa.

Eläintuotanto on hauras ja epävakaa liukuhihnamalliin perustuva järjestelmä, jonka erityisasemaa pidetään yllä monin tavoin. Osa kuluttajista on saatu uskomaan, että eläinten tuottaminen tapahtuu luonnollisesti, ja ruokahuoltomme on suorastaan siitä riippuvainen. Media ja päättäjät osallistuvat eläinteollisuuden suojeluun, vaikka viimeistään nyt jonkun olisi sanottava: olemme luoneet tuntevien yksilöiden massatappamiseen perustuvan systeemin, joka on täysin kestämätön sekä eläinten että tuottajien näkökulmasta. Ainutkertaisia elämiä heitetään roskiin, koska näin ”karjatalous” toimii. Inhimillisen ja ei-inhimillisen kärsimyksen määrä ei ole mitattavissa dollareissa eikä euroissa. Kukaan ei ole varautunut kriiseihin, vaikka niitä on nähty ennenkin. Eläintuotantotilat ovat haavoittuvia, ja eläinten määrä on niin käsittämätön, ettei kriisitilanteisiin voisi edes varautua. Miljoonille ja taas miljoonille kierrossa oleville tuotteiksi-tuleville ei ole tilaa eikä paikkaa. Jos niitä ei saada teurastettua ja toimitettua lautasille, niillä ei ole mitään arvoa.

Todellista ruokaomavaraisuutta ja huoltovarmuutta olisi se, että valtiot kykenisivät huolehtimaan kaikenlajisista jäsenistään ja että ruokaa tuotettaisiin suoraan ihmisille. Mätänevät perunakasat ovat nekin valitettava toisinaan markkinoihin tai vuodenkiertoon liittyvä ilmiö, mutta pellolle mädäntyvien vihannesten mukana ei kuole ainutkertaisia mielellisiä yksilöitä.